#tasapainossa

Viimeksi kirjoitellu tammikuun lopulla. Parissa kuukaudessa on alkanut futis jälleen kasvattiseura FJK:ssa, hiihtoloman reissu Rukalle ja paljon reeniä. Tänä vuonna on ehditty reenattu numeroina jo 135h, kertoina 95, 13 kertaa salilla (10 kertaa pumpissa), 12 kertaa pyöräilemässä kutomolla, sählyssä sählätty yhdeksänä kertana ja Tessan kanssa on lenkkeilty vajaa 70km. Pikku hiljaa alkaa kertymään myös jalkapallo ja futsal merkintöjä kalenteriin. Tänään näin ensimmäiset joutsenet sekä pidemmän matkan pyöräilijän. Pyörä odottaakin edelleen keväthuoltoon ja hiekkateiden sulamista sekä kuivamista. Viime vuonna pyöräilykausi päästiin korkkaamaan 2.4 joten tässä on vielä muutama viikko aikaa odotella todellista kevään saapumista.


Tällä viikolla töissä menossa ensimmäinen näyttöviikko ja keskiviikkona arviointitilaisuus, hope so se mennee läpi! 28.3 ilmestyy VAKAVA-aineisto opettajakoulutuksiin ja siitä seuraavat viisi viikkoa menee toivottavasti enemmän nenä kirjassa kuin viime vuonna! Yhteishaku alkoi eilen ja tässä vähän vielä pohdin hakukohteita, onneksi aikaa on vielä muutama viikko. Huhtikuussa vielä toinen näyttö ja kolmas sitten toukokuussa. Pääsiäinenkin on kohta ovella ja vähän alkaisi jo mökkihammasta kolottaa!

Arki pyörii siis uomissaan! Töitä, opiskelua ja urheilua. Eilisen päivän ruokapöytäkeskustelussa esille nousi reenaamiseni, jossa tällä hetkellä on positiivinen jakso menossa. Sehän tarkoittaa, että olen ollut loukkaantumatta jo useamman kuukautta! Asiaa eilen ja tänää vielä itsekseni pohtineena tuli hyvä fiilis! Olen löytänyt tasapainon reenaamisessa! Reenaan edelleen jonkujen mielestä paljon, noin 10-12h viikossa. Vihdoin olen tähän hetkeen löytänyt sopivan rytmin: noin 3 kertaa vko kuntosali tai pumppi, 2 tai 3 kertaa pyöräily, 2 kertaa jalkapallo/futsal + lenkit, kerran viikossa parin tunnin kävelylenkki koiran kanssa, maanantaisin sähly ja joka toinen viikko vesihelmi. Tässä perusrunko jolla olen mennyt oikeastaan tammikuun lopusta alkaen, kun nilkka rupesi kestämään kovempaa rasitusmäärää. Vuoden alusta aloin jälleen lenkkeilemään, mutta parin viikon tauon aikana olen huomannut, että parempi olla vain ilman. Polvi ei rasitu turhaan ja saan korvattua lenkkeilyn ihan hyvin pyöräilemällä.


Tämän hetken hyvään moodiin on kuitenkin suhtauduttava tietynlaisella varauksella. "Tää on kakspiippuinen juttu, toisaalta pitää nauttia täysillä näistä päivistä kun et ole loukkaantunut, toisaalta pitää olla nöyränä tulevaa kohtaan." Olen nauttinut ja nautin edelleen, kun pystyn tekemään ilman ihmeellisempiä kipuja niitä lajeja kuin haluan. Nöyryys ei vaan saa ikinä unohtua, ei parane nousta pilviin, koska sieltä tullaan sitten kovvaa alaspäin. Toisin sanoen aikaisemman lauseen minä ymmärrän näin: älä tuudittaudu hyvään fiilikseen liikaa, koska seuraava loukkaantuminen/polven tai nilkan tulehtuminen on kuitenkin vain ajan kysymys! Huipulta on pohjalle jonkun verran matkaa. Varsinkin kun jalkapallo alkaa lisääntymään pikku hiljaa.

Toisaalta tähän fatkaan on tottunut jo vuosien myötä. Toisaalta harva parikymppinen miettii, milloinkohan hajotan seuraavan paikan jne. Tosin siihenkin on jo tottunut, vuoden aikana polvi tulehtuu pahemmin noin kolme neljä kertaa. Kerran keväällä futiksen alkaessa, kesällä ennen pelitaukoa ja syksyllä perinteisesti syyslomalla. Yksi aika vakio viikko on hiihtolmaviikko, joka on viime vuodet tullut vietetty Rukalla lasketellen ja hiihtäen. Tänä vuonna urheilun määrä nostettiin uudelle levelille ja se kyllä tuntui. Lukiokaverin kanssa paineltiin päivässä noin 5-7h rinteessä ja muutamana päivänä hiihdeltiin 10-18km lenkkejä päälle. Kaveri hiihti kyllä vielä useampana päivänä ja pidempiä reittejä ja eihän sen polvissa tai nilkoissa tuntunu missään! Itsellä taisi ekan hiihtolenkin jälkeen olla jo jääpussia nilkassa ja polvessa! Tasan ei oo menny onnen lahjat! Sillä viikolla muistin jälleen, kuinka paljon itse joutuu miettimään mitä tekee ja paljonko, kun kaveri anto mennä vaan fiiliksen mukaan! Nää on näitä loukkaantumisten tuomia pieniä haitta puolia. Siperia on opettanut tässäkin kohtaa, jokainen reenaa ja elää sellaista elämää kuin haluaa ja pystyy. Itseään ja omia reenaamisiaan kauheasti kannata muihin "terveisiin" kavereihin vertailla. (Tiedän että vuosi tasolla reenaan enemmän kumminkin! =D Mikä kilpailuhenkisyys?)

Nyt jäädäänkin siis odottelemaan heikompai hetkiä ja siihen asti naatitaan näistä hyvistä!

"Ei ne nivelsiteet ainakaan oo menny!"

23.1 2016 Vuoden ja kauden eka kotiturnaus futsalissa. Lauantai päivä ja kaksi peliä tiedossa. Oltiin saatu hyvä nippu kasaan pelureita. Itse olin ollut viikon flunssassa, mutta toipunut juuri ja juuri pelikuntoiseksi. Ekasta pelistä voitto ja ennen seuraavaa peliä vajaa tunnin tauko. Eka peli oli kulkenut hyvin ja keskityin seuraavaan tapani mukaan omassa rauhassa napit korvilla. Porukoiden oli tarkoitus tulla katsomaan ensimmäistä kertaa futsalpeliäni.

Nilkka lauantaiehtoona

Peli alkoi surkeasti. Otettiin omista virheitä pari helppoa omaan maaliin. Puoliajan jälkeen päästiin paremmin peliin kiinni ja taidettiin nousta jopa tasoihin. Isä ja äitikin olivat löytäneet jossain vaiheessa pelipaikalle. Peliä oli jäljellä ehkä kolme minuuttia ja alla pitkä vaihto, mutta pelin pyöriessä puolustuspäässämme en päässyt millään vaihtoon. Näin vastustajan hukkaavan pallon kontrollin ja iskin kiinni. Sen jälkeen seuraava muistikuva on, että yritän nähdä äitiä katsomosta, mutta hän ei istu siellä enään. Seuraava muistikuva on valmentaja ja äiti vieressä ja jäätävä kipu nilkassa. Tajusin siinä kohtaa jo itse, että tämä peli jäi nyt ainakin kesken. Joku kantaa mut vaihtopenkille. Kaks jääpussia nilkan ympärille ja särkylääkettä naamaan. Olin kuulemma astunut vastustajan jalan päälle ja siinä nilkka napsahtanut. Pelin loputtua pahin kipu on hellittänyt ja päätän kävellä koppiin. No eihän sille jalalle voinut varata painoa ollenkaan ja isä sekä valmentaja toimivat taxinani koppiin.




Matkalla Forssan sairaalaan soitan matkalla henkiselle tuelleni ja kerron kuin kävi. Puhelusta en muista muuta kuin jälleen herran jonkun tyhmän letkautuksen jolle sitten nauran. "No ei se pahasti oo menny kun pystyt jo nauramaan nyyhkytyksen sijasta!" Näinhän me molemmat varmasti toivoimme. Polille mennessä äiti lähti mun autolla jo kotiin ja isä sai kerrankin tulla kanssani ensiapuun. Ensi töikseen se tietenkin istutti mut pyörätuoliin sairaalan ovella. Se tuntui olevan sen reissun suurin ongelmani. Lauantai ehtoona siellä mitään saatu selville. Liimaside nilkkaan, panadolia taskuun ja viimein sain kepit pyörätuolin tilalle. Seuraavana aamuna lekurille ja kuviin.

Sunnuntai aamu ja polilla muutama muukin sankari. Röntgenin kautta jonkulle arvauskeskuksen löytämälle lääkärin alulle. Yllättäen ei murtumia kuvissa, no sen tiesin kyllä ilman niitä kuviakin. Kuulemma pahempi revähdys vain. Äiti vielä kyseli nivelsiteiden kunnosta. "Ne eivät ole ainakaan vahingoittuneet. On tämä nilkka sen verran tukeva!" Lääkärin sanaa uskoimme ja pari päivää saikkua. Olin juuri perjantaina aloittanut Kojolla töissä ja tietenkin halusin mahdollisimman nopeasti töihin, joten lopulta olin maanantain kotona ja tiistaina sain itseni jotenkin töihin asti. Jonkun verran otettiin buranaa jotta töissä sai oltua jalkeilla.

Loppuviikosta olin jo vesihelmessä vesijuoksemassa ja salilla. Sunnuntaina oli jälleen reenit joihin tietysti menin. Muista kuinka ennen reenejä puhuttiim valkun kanssa ja näytin nilkkaa joka edelleen oli huomattavasti turvoksissa. "Sara, en tajua miten edes pystyt kävelemään tolla saati reenaamaan. No lopulta taisin seistä maalivahtina reenien ajan kun ei se nilkka ihan kestänytkään pallon potkimista. Jotain oli kuitenkin tehtävä koska seuraavana viikonloppuna olisi futsalkauden viimeinen turnaus. Seuraavalla viikolla huilasin yhdet reenit ja kävin toiset. Sunnuntaina viimeinen turnaus. Missään kohtaan kukaan oikeastaan kieltänyt menemästä (äitiä ei lasketa) ja itsekkään en ajatellut edes jääväni pois, koska kaikki luulimme kyseessä olevan vain pienestä nyrjähdyksestä. Ekaa kertaa nilkka teipattiin ja suurimmilta lisävahingoilta vältyttiin. Eihän sillä jalalla palloa pystynyt laukomaan, syöttämään juuri ja juuri. Onneks pohjapelaajana tarkoitus on lähinnä olla vastustajan tiellä ja blokata palloja eri kropanosilla, minkä nyt ehtii pallon tielle laittamaan. Lopulta sijoituimme ensikertalaisiksi sarjan kärkipäähän joka oli loistava suoritus!

Kevät alkoi lähestyä ja nurmikon tuoksun ainakin jo pystyi kuvittelemaan. Nilkka se jatkoi vain kiukuttelua. Pahin turvotus lähti, mutta epämiellyttävä löysyys ja kipuilu jäivät riesaksi. Enhän mää sitä mihkään lekurille uudestaan mennyt täyttämään pitkään aikaan. Huhtikuussa olin polvesta fyssarilla ja sitten pyysin häntä vilkaisemaan nilkkaa, kun ei meinaa millään parantua vaikka kolme kuukautta jo tapaturmasta. No siinä ei montaa minuuttia ehtinyt vanhentua; "siis ootko sä ihan oikeesti pelannu tällä futsalturnauksen ja sen jälkeen reenannu normaalisti?!?"
-Olen. Miten niin?
-No ei mikään ihme, että tää on kipee kun täällä on yksi nivelside ainkin poikki ja toinen varmaan revenny!
-Aijaa. No ei siinä sit mitään.
-Tästä eteenpäin reenatessa aina vahva tuki ja arjessa kevyempi 24/7.
-Jaa että mitä?!
Tässä kohtaa voin paljastaa, että tukea en pitänyt päivääkään. Nilkan teippausta jatkettiin futiksen parissa olessa.

Huhtikuun lopussa pelattiin eka fudispeli vuodelle 2016 ja voittohan sieltä napsahti! Reenasin ja pelasin normisti niinkuin tuolla nilkalla nyt pystyi. Kesäkuussa kotipelissä sattui jälleen vähän enemmän. Nilkka oli onneksi teipattu tähänkin peliin, tosin se peli ei ehtinyt edes alkaa. Kaveri antoi lämpässä keskityksen kulmalta ja päätin laittaa sen sisälle ilmasta sisäsyrjällä. Pallo varmaan menikin maaliin, mutta nilkka antoi niin paljon periksi, että hetken sai itseensä koota kasaan. Ekasta puoliajasta pelasin varmaan puolet ja sen jälkeen oli pakko luovuttaa kivulle ja konkata vaihtoon ja nauttia jääpussien seurasta loppu peli. Jälleen vierailin polilla jossa jälleen sama tarina. Nyrjähtänyt vain. Maanantaina alkoi jälleen uusi leiriviikko pikku-liesjärvellä ja sinne onnuin sitten nilkkatuen kanssa. Olipahan sellanen viikko sitten että huhhu. Päivät paino menemään muksujen kanssa ja iltaisin/öisin valvo särkyjen kanssa. Perjantai kun koitti ja pääsin istumaan Rajalan keltasen etupenkille mielessäni tuuletin erä voittoa. Raskas viikko takana ja kaksi päivää aikaa valmistautua seuraavaan leiriin. Nukahdin bussiin samantien kun liikkeelle päästiin. Samana iltana reissasin vielä Turkuun näyttämään nilkkaani vihdoin kaverille joka siitä jotain ymmärtää. Samat sävelet kuin fyssarilla, nivelside poikki ja nilkka yli löysä. Jatketaan teippaamista ja lihasten vahvistamista kesän yli ja katsotaan syksyllä tilanne. Pelata saa kunhan vannoin lähes valan pitäväni sen teipattuna. Pidin lupauksen loppuun asti!

Pelitauko osui itselleni sopivaan paikkaan. Tämä siis tarkoitti vajaata kolmea viikkoa saadaa nilkkaa vähän parempaan kuntoon syyskierroksen pelejä ajatellen. Olimme raivanneet tiemme ylempäänloppulohkoon joka tiesi astetta kovempia pelejä. Heinä- ja elokuu meni pyörräilessä, salilla ja futiksessa.  Kävin samalla kutomolla fyssarin kanssa reenaamassa nilkkaa. Tämä ei lopulta tuottanut haluamaani tulosta.

Elokuussa vieraspeli jossain Turun lähellä oli viimeinen naula laivaani kohti leikkauspöytää. Pallontavoittelutilanteessa nilkkani jää jumiin jonnekkin vastustajan jalkoihin ja kaatuessani vääntyy. "Onks sun posliinit ehjät?" No, oli ne suurinpiirtein. Nilkutin antamaan tilanteesta saamani vaparin, jonka jälkeen oli pakko painua vaihtoon. "Sanoinkin edelliselle että kattoo onnutko normaalia enemmän niin tiedän ottaa sut vaihtoon." Valmentajan sanojen jälkeen tajuan, että tosiaan. Olen ruvennut alitajuntaisesti ontumaan nilkkaa juostessani. Joudun pian takaisin kentälle seuraavan loukatessaan itseään. Loppu pelistä suoraan juostessani ilman palloa vasen polveni pettää mitään varoittamatta altani. Toisen jalan nilkan ontuminen kuormitti likaa vasenta jalkaa, jossa polvi ei kestänyt liika rasitusta. Kotimatkalla tiesin, että näin homma ei vain voi jatkua. Jälleen uutta aikaa lekuriin ja lähete magneettikuviin.

Syyskuussa kuvien oton jälkeen nilkka päätetään leikata yhteispäätöksessä lekurin kanssa. Jonkinsortin urheilijana yli löysän nilkan kanssa eläminen ei vain onnistu. Leikkausaika päätettiin syysloma viikolle. Siihen asti pelasin kauden loppuun. Pyöräilin uuden kilometri ennätyksen, vahvistin nilkan lihaksia salilla ja hyppynarua kuluttamalla sekä leikkausta edeltävänä päivänä paransin kesällä juostua kympin aikaani. Olin valmistautunut leikkaukseen fyysisesti omasta mielestäni todella hyvin. Jokainen juttu joka tehtiin ennen leikkausta pitäisi olla pois kuntoutuksesta.

Lokakuun 20. päivä astelin ehkä hieman vapisevin askelin ensimmäistä kertaa Tyksiin. Edellisen yön olin viettänyt Emmillä Turussa ja hän saattoi minut leikkausosastolle. Aamulla seitsemältä ei juuri edes jännittänyt tuleva päivä. Vasta kahdeksan aikaan matkalla leikkaussaliin jännitys saapui luokseni. Kaksi kertaa aiemmin leikkauspöydällä maanneena esivalmistelut leikkaukseen olivat kuitenkin melko tuttua. Paikka oli vain vaihtunut Neosta Tyksiin. Leikkaussalihenkilökunta olivat kaikki oikein mukavia, juttelivat muita asioita jotta jännitys vähenisi. Leikkaus tehtiin selkäydinpuudutuksessa niin kuin polvenkin kohdalla. Sain kuitenkin jonkun verran rauhottavia, sillä jännityksestä johtuen palelin ja tärisin. Suurimman osan leikkauksesta nukuin tyytyväisenä. Muutaman kerran heräilin vajaan parin tunnin leikkauksen aikana. Yhtä heräämistä tuskin unohdan ikinä! Herään ja kuulen porakoneen äänen, no sekin sai minut jo hieman huono vointiseksi, mutta leikkaavan ortopedin lause: "Onko meillä isompaa terää?" Sai viimeistään naamani vitivalkoiseksi. Anestesialääkäri ehdotti lisää nukuttavaalääkettä ja olin erittäin samalla kannalla hänen kanssaan. Seuraava muistikuva on matkalla heräämöön, jossa vietin vain puolisentuntia ja sen jälkeen palasin osastolle odottamaan ruokaa.

Osastolla aika yllättäen oli pitkää. Jännitystä odottavan aikaan toi hoitajien mielipide siitä, että jäisin osastolle yöksi vahvojen lääkkeiden takia. Sain kuitenkin lopulta lääkäriltä luvan mennä kotiin yöksi, joka osottautui kuintekin huonommaksi vaihtoehdoksi lopulta. Puoli kuuden aikaan sain luvan lähteä kotiin ja äiti tulikin minua noutamaan sairaalasta. Kotiin yhdenpysähdyksen taktiikalla subin kautta, sillä sairaalaruoka oli mitä oli. Kotona ilta meni hyvin ja myös alkuyöstä sain nukuttua ihan hyvin. Aamuyöllä heräsin kuitenkin särkyyn johon otin tyhjään vatsaan 800 buranan.(Resepteissähän mulla luki päivässä kolme kertaa 1 panacodi joka on kolmiolääke sekä kaksi 800 buranaa. En tajua ketä tuollaisia määriä pystyy syömään lääkkeitä. Itsellä meni pääkoppa jo sekasin yhdestä panacodista saatin jos niitä olisi syönyt buranan kanssa!) Seuraavan päivän pikkuveli nimellisesti ainakin toimitti omaishoitajan virkaa. Aamulla pääsin vessaan ja sieltä keittiöön, jonne lopulta meinasinkin pyörtyä. Puolisentuntia meni lattialla maaten ja lopulta isäkin oli töistä hälytetty kotio käymään. Murua rinnan alle ja loppu päivä sujui hyvin.

Kipsin piston jälkeen puolieroja

Kipsi ajaksi oli annettu kaksi viikkoa. Ensimmäiset päivät menivät lähinnä maaten, mutta pahimpien särkyjen hellittäessä en tietenkään malttanut pysyä aloillaan.  Maanantai-iltana oli vaihtanut Forssaan tuijottelemaan Mäkelöiden tapetteja. Tiistai päivän olin yksinäni muiden olessa töissä ja koulussa. No siinä sitten jalka tuntui hyvältä ja konkkeloitsin jonkun verran pystyssäkin. Tämä kostautui sitten kunnolla. Jalka oli ollut leikkauksesta lähtien ulkosyrjältä tunnoton ja varpaat aikas turvoksissa. Tiistaina alkuehtoosta jalkapöytään iski kamala paineen tunne ja ketara turposi entisestään. Harvemmin kivusta itken, mutta tässä kohtaa muutaman kyynel kyllä vierähti poskelle. Tilannehan päättyi lopulta lattialla makaamiseen nilkka sohvalla koholla ja yhteyttä lääkäriin. Syyksi epäiltiin ylhäällä konkkelointia, josta jalka turposi kunnolla ja hieman ahdasta kipsiä. Pahinta kipua ja turvotusta saatiin laskemaan varpaiden sekä jalkapöydän hieromisella. Itse olin tämänkin episodin itselleni aiheuttanut ja siitä kyllä otin opikseni. Oli nöyrryttävä ja pysyttävä sohvan perukoilla.
Kipsin sain lopulta pois jo puolen toista viikon jälkeen. Vierailu Tyksissä sai multa kymmenen pojoa! Homma toimi kerrankin! Haava oli suht hyvin ummessa ja kuntoutuminen sai alkaa. Keppejä käytin vielä pari päivää, jonka jälkeen ne vain heivasin pois ja konkeloittin sitten eteenpäin kahdella omalla jalalla.

22.1.2017

Kunnon kuntouttamista on nyt takana kaksi ja puolikuukautta. Tässä kohtaa on pakkoa sanoa, että niin vähän, kun miettii mitä kaikkea pystyn jo tekemään! Normi arjessa ei edes huomaa jalkojen eroa! Kaksi viikkoa olen nyt käynyt sählyssä ja futsalissa sekä lenkkeilyä pitäisi aloitella nyt kunnolla. On hiihdetty ja luisteltu, kutomolla pumpissa ja pyöräilyssä. Pallopelejä ei vielä pitkään aikaan pysty vetämään sata lasissa. Ekoilla kerroilla kevyt pallon syöttäminen oli jo niin kivuliasta, mutta nyt pystyy jo kovempaa futsalpalloakin syöttämään kovempaakin! Kaari ja nilkkapotkuihin on vielä matkaa. Ja tämä kaikki leikkauksesta kolme kuukautta myöhemmin!! Nykyään nilkka on sopivasti turvokissa 24/7 ja edelleen sivuttaissuunnassa järkyttävän jäykkä.



Pitäisi kyllä muistaa useamminkin että vasta kolme kuukautta on kulunut elämää "uudella nilkalla". Siitä koskaan uuden veroista tule, kuten ei polvestakaan. Asioita joiden kanssa on opittava elämään. Kuitenkin mikään tällä hetkellä ei estä tekemästä siitä niin hyvää kuin mahdollista, sen verran hyvät tukijoukot on mukana! Maltilla ja järjellä eteenpäin, kohti uusia pettymyksiä!

"Viimeinen varoitus"

Kolme kuukautta on jo kulunut nilkan leikkauksesta! Jo vai vasta, pitäisi itsekkin välillä tajuta, että ehkä se on enemmän vasta yhdeksän viikkoa sitten kömmin pois Tyksistä, ja seitsemän viikkoa sitten sain luvan kävellä ilman keppejä! Kauhea kiire pystyä tekemään sitä ja tätä, palata normaaliin reeniarkeen. Edellis kerralla fyssari kysyi kaunko käytin keppejä. Totesin, että kipsin poiston jälkeen varmaan pari päivää sisällä ja neljä ulkona. Kuulemma jotkut tulevat vielä seitsemän viikonkin jälkeen keppeihin tukeutuen fyssariin. Totesin vain, että lääkäri anto luvan jättää pois kun ei enää tarvitse käyttää. No tämä nyt ehkä hieman kostautui näin jälkikäteen ajateltuna, koska vasta kolmen kuukauden jälkeen astun nilkalla tavallisesti. Kuulemma tämä kesti todella kauan pidempään kuin normaaleissa tilanteissa.

Kuitenkin ahkeralla nilkan jumppaamisella olen kuitenkin päässyt tähän tilanteeseen. Kehuja saan aina tunnollisesta reenaamisesta/käsittelemisestä, koska hermojen ja jänteiden hierominen ei ole mitään mukavaa puuhaa, mutta jokainen minuutti on kannattanut! Ollaan päästy tilanteeseen, jossa mikään ei ole enään kiellettyä! Juoksemisen saa vihdoin aloittaa luvan kanssa, jos ens kesänä jaksais kentällä vaikka juostakki! Hiihtäminen, kuntosali, pumppi, sisäpyöräily, vesijuoksu, uinti, luistelu ovat kaikki lajeja joissa ei tärähdystä tule eli erittäin suositeltavia. Pikku hiljaa lisäillään asteittain juoksua ja pallon kanssa tehtäviä reenejä. Puolityhjällä pallolla metrin päästä seinään sisäsyrjäsyöttä onnistuu jo parinkymmenen minuutin ajan. Nilkkapotkuun on siis hieman vielä matkaa!

"Nyt aletaan sit reenaa tosissaan" tarkoitti siis lähinnä nilkan suhteen kovenevia harjoitteita, eikä näin ylipäätänsä reenimäärien lisääntymistä, tosin siltä nyt ei voida välttyä. "Jäitä hattuun Sara! Mä tiedän kuinka tunnollinen oot reenaan muuten ja näiden harjotusten suhteen. Kyllä se nähtiin polven kanssa ja nyt tulos, on saakutin hyvä polvi tolla nivelellä ja liikeradalla! Kuitenkin, jos sä tuut kolmen viikon päästä tänne tulehtuneella nilkalla ni!" (En tiennyt kuinka murhaavan ilmeen kaveri edes osas tuottaa!) Tänäänkin todettu, ei se määrä vaan se mitä tekee!

Kipsin poiston jälkeen ja tänään

Otsikon lausahdus "viimeinen varoitus" kuuluikin fyssarilta sen jäkeen, kun hän sai kuulla etten ole käyttänyt nilkkatukea reenatessa moneen moneen viikkoon. Tässä kohtaa itsensä puolustelu on turhaa. "Ymmärrätkö sä, että jos tää nilkka nyt nyrjähtää uudelleen se on sit oikeesti hyvästit futikselle ja aikamonelle muullekkin urheilulajille?! Oot saanu jo aika monta keltasta korttia ja punasella lentää sit lopullisesti vaihtopenkille!" Tuon jälkeen meikäläinen meni suht hiljaseks vaikka läppä yleensä fyssarin kanssa lentää koko ajan ja joka asiasta. Tapa käsitellä ikäviä asioita. Vaninkoja voi sattua, mutta ehkä ei turhaan kannattais ottaa riskejä nilkan suhteen. Joudun siis ehkä jopa nöyrtymään ja kaivamaan sen tuen jostain esille. Ensin kyllä kokeilen kinessioteippejä, ennen kuin luovutan taistelun nilkkatueka vastaan!

Dreams reality

Unelmia, haaveita, saavutettavia tavoitteita. Työtä, työtä ja työtä. Työtä, jotta jonain päivänä tavoitteet saavutetaan ja unelmat käyvät toteen. Kaikilla on unelmia, se on totta. 

Mun tavoite on viimeiset pari vuotta ollut päästä opiskelmaan luokanopettajaksi, mieluiten Raumalle. Viime keväänä pääsin Joensuun soveltaviin asti, mutta se töppäsi sitten siihen. Ensi keväänä on pakko oikeesti lukea VAKAVA kunnolla, eikä puolivaloilla niinkun viime keväänä. Soveltavuuskokeisiin ei nyt hirveästi voi itse vaikuttaa, jokainen kun on sellainen kun on. Ei sinne esittämään kannata lähteä. 

Varasuunnitelmani on, jos yliopiston ovet eivät vieläkään aukea, on käydä koulunkäyntiohjaajan koulu loppuun ja sitä kautta päästä työelämään kiinni. Ja pois täältä susirajan takaa. 

Unelmani on jonain päivänä päästä/pystyä pelaamaan jalkapalloa korkeammalla tasolla. Viime talvena sain pientä maistiaista Härmästä ja naisten kakkosesta. Olis ollut mahkuja päästä joukkueeseen mukaan ja ilman muuta jossain vaiheessa auvauskokoonpanoon. Kuitenkin rahatilanne, ajomatka Hämeenlinnaan neljä tai viisi kertaa viikossa ja sekä tammikuussa futsalissa mennyt nilkka saivat minut jäämään kesäksi Sovon höntsäporukkaan. Harmittaa, muttei paljoa. Unelma elää yhä! Unelman lähemmäksi pääseminen vaatii ensi keväänä kouluun pääsemistä, koska sen avulla pääsisin muuttamaan isompaan kaupunkiin. 

 Tavoitteen avulla kohti unelmaa!

Jalkapallon pelaamiseen tällä hetkellä on vielä kohtuu pitkä matka. Perjantaina koskin palloon ekaa kertaa leikkauksen jälkeen eli seitsemään viikkoon. Hieman "kierrän" lääkärin puheita alkuvuodesta, mutta ei se nyt ainakaan pahemmaksi mennyt, joten no panic. Kymmenen minuuttia oli ekalla kerralla aivan tarpeeksi, tunsin vain kuinkan jalka vain väsyi ja nilkka alkoi turvota. Ehkä parin viikon päästä pystyy jo vartin syöttelee! Videon taustalla Nikolai Alhon biisi Standing Right Here on jotenkin niin osuva tähän paikkaan! Sanoitus kertoo kaiken!

Fyssarissa ei olla oikein päästy omasta mielestäni kunnolla asiaan (lue treenamaan), koska leikkausarpeen kiinnittynyt hermo on vienyt kaiken ajan. Sitä on nyt hierottu sieltä sun täältä ja koitetaan jos se nyt lähtis ilman puukkoja siitä irti. Jumissa oleva hermo, kun on vienyt tunnon jalkapöydän ulkosyrjästä heikkoa kosketustuntoa lukuunottamatta. Joulun ja uudenvuoden pyhien jälkeen, jos tilanne on ennallaa joudutaan jopa miettimään hermon irroittamista leikkaamalla. Tämä tieto on saanut meikäläisen hieromaan haavaa joka päivä entistä reippaammin! Myös nilkan jäykkyys varsinkin sivuttissuunnassa on jotain niin jäätävää, että fyssaria melkein jo huvittaa. Ei se vaan taivu!

Tänään oltiin parin kaverin kanssa pumpissa itse kukin piitkän tauon jälkeen! Tunnin loputtua oli aika voittajafiilis jälleen. Painoja vähensin muutamalla kilolla vain kyykyssä ja selässä, koska peloteltiin rankasta selkäbiisistä, mitä se todellisuudessa ei ollut. Hyvin ois pärjänny vanhoilla painoilla! Askelkyykky leikattu polvi edessä ja leikattu nilkka takana oli liike jonka alkulämmittelyssä sain tehty viisi kappaletta, joten suosiolla tein normi kyykkyjä. Siihen täytyy palata salilla rauhassa ajan kanssa, jotaa ensinnäkin tasapaino taas löytyisi oikealle jalalle takaisin. 

Pikku hiljaa askel kerrallaa päästään kohti mulle normaalia reenimäärää ja -ohjelmaa. Huomenna kutomolle ekaa kertaa pyöräilytunnille testaileen nilkan kestävyys! Salilla pääsee joka viikko lähemmäksi normaalia rytmiä. Joulun jälkeen suuntaamme kaveri porukalla Syötteelle viikoksi ja toivottavasti fyssarilta irtoo lupa ainakin hiihtämiselle. Luistelun ja laskettelulle ei varmaan vielä lämmitä sieltä suunnalta. Uuden vuoden jälkeen päästään varmasti jo juoksu hommiin takaisin.

Miksi sä teet tätä, jos et ees tykkää tästä?

Siinäpä vasta fiksu kysymys! Tämän kuulin viime perjantaina kun olin aloittelemassa 45min vesijuoksua ja ehkä siinä ääneen hieman kirosin sen tylsyyttä, olinhan jo sille viikolle tehnyt sitä kaksi tuntia. Tokaisin vain, että koska on vaan pakko. Kaveri tuskin ymmärsi miten niin vain on pakko. Kuntouttamisessa on montaa ei niin kiinnostavaa/epämiellyttävää juttua, joita on vain pakko tehdä jotta homma etenisi halutusti. Ei niin kiinnostavia juttuja ovat erityisesti vesijuoksu, venyttely ja pilatesrulla (yksi pahimpia vihollisiniani). Niitä on vain tehtävä päivästä toiseen, vaikka ei yhtään kiinnostaisi. Jotenkin pitää vain etsiä sellainen "moodi" et nää on nyt vaan tehtävä pois alta, että päästään etiäpäin ja kohti ehkä omasta mielestäni mukavampia juttuja. Joukkoon mahtuu myös oikeasti epämiellyttäviä juttuja. Vesijuoksun kohdalla se vain vituttaa tuijottaa samoja laattoja kerta toisensa jälkeen, vaihtelua tuovat uudet ohitettavat eläkeläiset altaassa. Tällä hetkellä yksi epämiellyttävimmistä asioista on varmasti leikkaushaavan hierominen. Tällä yritetään vähentää/muokata arpikudoksen muodostumista. Valmiiksi herkkä arpi ja siihen lisätty jumissa oleva hermo tekevät hommasta vähintäänkin mielenkiintoita. Tätäkin huvia pitää tehdä useamman kerran päivässä. No, mitäpä sitä ei tekisi paremman nilkan eteen!

Yleensä tää on ihan hauskaa hommaa!

Mutta miksi teen näitä juttuja? Koska on mukamas pakko. Kuten alakoulun kaverini isä aina tokaisi: "Tässä elämässä ei ole pakko kuin maksaa veroja ja kuolla!" Ei huono pointti! Mistä kukaan tietää menenkö mä sinne helmeen neljättä kertaa tällä viikolla, saati mistä kukaan tietää mitä mä siellä oikeasti teen? Ketä edes loppujen lopuksi kiinnostaa. Itseäni varten mä tätä teen. Tässä ollaan tilivelvollisia ainoastaan itselleen. Karu totuus.
Ei tässä olisi pakko tehdä mitään nilkan eteen, sen kun vaan jää sohvalle makaamaan. Voisi verrata siihen, että huomen aamulla et lähtisi töihin. Yksi kerta ei ehkä vielä ole paha, mutta teeppä se useamman kerran viikossa. No parin viikon jälkeen ei sun tarvii, edes miettiä sun työpaikkaa enään. Hetken on ehkä hauskaa olla "vapaa", mutta jossain vaiheessa tarvotsen uuden työpaikan. No, jokainen voi miettiä onko uuden työpaikan löytäminen ihan helppoa, kun edellisestä sait laiskuutesi takia potkut.

Sama juttu nilkan kanssa. Voin jättää tämän päivän treenin tekemättä, ei se haittaa. Viikon tekemättömyys alkaisi jo näkymään takapakkina esim. liikkuvuudessa. Kun sitten jaksaisin vaikka kuukauden päästä jatkaa juttua, olen mennyt useamman kuukauden takapakkia kaikessa. Ei ehkä kannata.
Tähän ajatukseen kun lisätään, että joku on oikeasti jo kertonut sulle mitä sun pitää tehdä jotta edistyt, niin miksi en sitten vain tekisi niitä? Itse mä niistä itselleni teen "pakkostatuksen" asioita, mutta se vain sopii mulle paremmin, koska silloin niistä on vaikeampi luistaa! Motivaationa toimii tieto, että jossain vaiheessa pääsen seuraavalle askeleelle. Tällä hetkellä se varmasti tietää sisäpyöräilytunteja kutomolla, jalkojen reenaamista salilla ja ehkä jopa joihinkin jumppiin pääsemistä! Salaa toivon jopa lupaa päästä hiihtämään, tosin tällä hetkellä sataa vettä vaakatasossa... Viikko mennään vielä pelkästään vesijuoksu, kävely ja kuntosali ilman jalkojen rasitusta luvilla, mutta ehkä lääkäri antaa ensi viikon tiistaina jo luvan jonkin muuhun!

Kuntouttamista ja esikuvia

Ne jotka ovat elämänsä aikana "päässeet" kuntouttamaan jotain kohtaa kropastansa tietävät kuinka yksinäistä puuhaa se loppujen lopuksi on. Taustalla toimivat lekuri, fyssari, valmentaja jne. Neuvoa saa kunhan avaa suunsa. Omalla kohdalla nilkan ja polvenkin kohdalla leikkaukset teki kolme eri huippukirurgia. Olen käynyt noin viidellä eri fyssarilla, mutta pari vuotta meni ennen kuin löytyi kaveri, joka vastasi täydellisesti tarpeitani. Mies joka vain yksinkertaisesti tietää mitä pitää tehdä tämän polven kanssa ja viikon päästä alotetaan kunnolla nilkan kanssa.

Pointti onkin tässä: vaikka mulla olisi maailman parhaat lääkäri ja fyssari ei ne perkele vaan voi tehä sitä duunia mun puolesta! Sit kun kuntoutetaan sitä ei voi tehdä puoli valoilla tai tietysti voi! Mäkin tein ekan polven leikkauksen jälkeen ja nyt samaista polvea koristaa kahdet tähystysarvet. Neljä vuotta myöhemmin olen tullut tulokseen, että olisin voinut selvitä yhdellä parilla arpia, jos sitä olisi silloin vielä 15-vuotiaana ymmärtänyt jotain käsitteestä intensiivinen kuntoutusjakso. Turha jossitella! Kuten Pauli Hanhiniemikin laulaa: Muutkin mokaa! Vuodessa olin ehkä kasvanut vaadittavat pari senttiä henkisesti ja saanut kuulla Rajalan keltaisten penkillä mm. mitä se kuntouttaminen niinkuin oikeasti on! Polvi leikattiin uudelleen 2013 syksyllä ja siitä puolitoista vuotta elettiin pelkkää polven kuntouttamista. Kaikki mitä tehtiin tähtäsi kyllä enemmän ja vähemmän siihen, että saataisiin polvi jolla elää loppu elämä. Ainakin sen jälkeen kun olin päässyt yli ajatuksesta: kuntoutetaan jotta sillä voin taas pelata fudista. Nyt voin sanoa, että ei se ihan päin methää ole mennyt kun kaksi kautta sen jälkee on pelattu! Polven kuntouttaminen ei tule koskaan loppumaan. "Kerran hajotetusta koskaan uutta tule." Tällä ajatuksella olen aloittanut nilkan kanssa. Eli kun oikein positiivisesti ajattelee kaikki edistyminen on jo lottovoitto kun vertaa aiempaan!
 Nilkan kanssa on nyt kolme reenipäivää takana ja sallittua on vesijuoksu, kevyt kuntopyöräily (ainakin melkein) ja kuntosali, jossa nilkka on jätettävä tyystin rauhaan. Homma ei ole uutta, mutta silti on välillä tunne, että mitäs tässä nyt oikein pitäisi tehdä. Tällä hetkellä tavoitteena on yhdellä jalalla seisominen sekä liikeratojen palautuminen. Molemmissa riittää vielä tekemistä ihan mukavasti.

On "hauskaa" lukea omia kirjoituksia kolmen vuoden takaa kun aloitin polven kanssa. Nopealla selauksella tajuan, kuinka vain elin ajatuksessa tehdään tää nyt alta pois jotta pääsen takas kentälle. Silloin kymmenen kautta putkeen pelanneena ajatus välikaudesta oli lähinnä maailmanloppu. Olen sisimmältäni henkeen ja vereen joukkueurheilija ja kaipaan joukkuekavereita ympärilleni. Silloin ajatus yksinäisestä puurtamisesta salilla ja helmessä ei kauheasti lämmittänyt mieltä. Nyt siihenkin on jo tottunut. Kaipaan joukkuetta edelleen ympärilleni, on vain niin hienoa tuntea kuuluvansa johonkin! Ketä nyt lainailee mut shampoita ja hoitoaineita suihkussa?? Unohtamatta vieraspelimatkoja, siinä on joukkue-urheilun kirsikka kakun päällä! Tai ainakin heti kakkosena saunailtojen jälkeen! Nykyään raahailen/pakotan kavereita salille, sillä yhdessä reenaaminen on paljon hauskempaa! Reenin tehokkuus verrattuna yksin tehtyyn on sitten asia erikseen. Molemmissa on puolensa. Välillä on paikallaan laittaa napit korville ja keskittyä vaan omaan tekemiseen lähes tyhjällä salilla ja sitten on taas hauskaan heittää vähän överiksi kaverin kanssa.


Esikuvia, idoleita ja legendoja. Tämän päivän kolmen vartin vesijuoksun tuotos. Kaikilla on idoleita ja esikuvia, milestäni niillä on eroja. Omasta mielestä legendoja ovat mm. urheilu-uransa jo lopettaneet Teemu Selänne, Jari Litmanen, Hanno Möttölä, Kalle Palander, David Beckham muutamia mainitakseni. Omia idoleita tietysti jalkapalloilijana Lionel Messi, Neymar Jr. Niklas Moisander, Teemu Pukki ja Joel Pohjanpalo. Esikuvia, keitä he ovat? Itse ajattelen esikuviksi "tavallisia" ihmisiä, ei heidän ole tarvinnut voittaa Stanley Cupia tai Mestareiden Liigaa. He tekevät itsestään esikuvia omalla tekemisellään ja elämänasenteellaan. Noin puolessa tunnissa olin selvittänyt mieleni sopukoista itselleni kolme ihmistä joita tietyllä tavoin ihailen ja arvosta.

Ensimmäinen tulee puskista, mutta kaksi vuotta vanhempi isovelipuoleni. Eikös kaikille pikkusiskoille isoveljet ole oman elämän supersankareita? Velipoika kun palasi siviiliin armeijan harmaista sieltä saapui kotiin ihan eri ihminen ja nyt tarkoitan todellakin hyvällä tavalla. Ihailen kuinka veli otti itseään niskasta kiinni ja nyt hänellä on vakituinentyö rakennusfirmassa ja suunnitelmissa siintää omakotitalo! Itselläni on vähän paineita saavuttaa yhtä hienoja saavutuksia seuraavan kahden vuoden aikana!

Toinen esikuvani, samalla hyvä ystäväni, loistava bussari, kaveri jolle voi aina soittaa oli sitten kyse sitten voitetusta pelistä tai pyynnöstä tulla hakemaan polilta. Välillä ihmettelen miten jokaiseen kysymykseen löytyy melkein aina ihan järkeväkin vastaus. Viimeisten viiden vuoden aikana olen huomannut kuinka tuntemattomasta ihmisestä voi tulla "luottokaverini", ehkä meissä on jotain muutakin samaa kuin hajotetut polvet. Olen alusta lähtien ihaillut/arvostanut vilpitöntä tapaasi auttaa ja neuvoa muita. Tunnut olevan aina valmiina kun jossain kaivataan apua, oli kyse puun kaadosta tai jonkun asian korjaamisesta ja jos ryhdyt siihen, se tehdään samantien ja kunnolla. Toivottavasti saan tartutettua itseeni edes hieman tätä piirrettä!

Kolmantena äidinisäni, ainut elossa oleva vaarini. Entinen palomies, mutta sielultaan hän on sitä kuolemaansa asti. Hän on ollut aina ahkera työntekijä ja muistankin hänen ollessaa Autokeitaalla töissä, kuinka koulutaksinkuski jaksoi kehua vaaria viikoittain hyvästä ja nopeasta palvelusta. Vaari sai ollessani alakoulussa aivoinfarktin ja tämä on jättänyt jäljet. Pääkoppa pelaa moiteettomasti, mutta liikkuminen vaikeutuu vuosi vuodelta. Toivuttuaan pahimmasta aikanaa ja päästyään sairaalasta, siitä lähtien kesäisin hän pyöräilee Jokioisilta Forssaan lähes päivittäin, käy kuntosalilla ja vesijumpassa. Jos hän olisi noin kymmenen vuotta sitten jäänyt vain sängyn pohjalle, tuskin hän tänä päivänä kävelisi omilla jaloilla juurikaan. Kovalla tahdolla ja periksiantamattomuudella vaari taistelee joka päivä omaa kroppaansa vastaan, koska toinen puoli halvaantui osittain silloin ja nyt lihakset tuntuvat heikkenevän kovasta harjoittelusta huolimatta. Tänään satuimme samaan aikaan vesihelmeen ja on hienoa huomata kuinka vedessä vaari on vanha itsensä, mutta altaasta poistuttaessa kävely on erittäin ontuvaa. Periksiantomattomuudellaan vaari lunastaa itselleen minun suurimman arvostukeni ja ihailuni!

Ja taas saadaan vaihtaa uusi kalenteri seinälle

Vuosi 2014 saadaan kohta taputella pakettiin, ehkä jopa vihroinkin voisi sanoa. Hitosti reeniä, mukavasti koulua ja liian vähän futista.

Vuosi sitten. Vuosi sitten taisi polkasta ekan flowriden leikkauksen jälkeen. Muistaakseni teki vielä aika kutaa. =D Ainahan tämä selittäminen kääntyy polveen, joten ei tehdä poikkeusta! Sori! Sanotaan että lääkärin puolen vuoden ahkera reisijumppa ei ihan toteutunut, se veny 15kk. No ainakin se on suurinpiirtein tehty! Eihän se oikeasti lopu koskaan, mutta tämä kuntoutuminen leikkauksesta ja pahin vaihe on nyt takana päin!! Luulisin ainakin.

Futiksen suhteen on hieman ristiriitaiset fiilikset. Reenejä on tainnut olla hurjat neljä ja puolentoista viikon päästä pitäis pelata ekan kerran sitten 16 kuukauteen, en panikoi, en vaisinkaan... Ei siinä muuten mittään, rakastan sitä peliä edelleen ylikaiken, mutta ei kauheesti kiehdo jos hajotan sen kuntouttaa uurestaan saakeli reilua 1.5 vuotta. Mutta kaikki on tehty mitä on voitu, että polvi kestää, päänupista en sitten ole varma. =D

Jos koulu on vähän välillä unohtunut on reenattu senkin edestä! Reilusti yli 100h enemmän kuin viime vuonna! Viime vuoden reenejä voit selata tästä. Ja tässä tulee tämän vuoden saavutukset:

Itseäni silmään pistää nämä sairaspäivät. Olen merkannut niitä periaatteella että silloin ei ole pystynyt reenaan. Eli lähinnä olen ollut kunnon flunssassa tai polvi on ollut telakalla. Kuitenkin 42 päivää ollut ettei pysty reenaan niin ihan hyvin on tunteja ja reenejä kertynyt! =)

Ensi vuoden tavoitteet?
1. Saada valkoinen lätsä päähän Feeniksissä 30.5.2015
2. Pelata fudista sydämmeni kyllyydestä ja 15kk edestä! <3
3. Pitää polvi kondiksessa ja muistaa tehä säännöllisesti polviysävällistä liikuntaa.
4. Reenata kaikkea yli laji rajojejn! Ja nauttia elämästä!!
+ Salailen tavoite olisi Suvi-illassa vetästä Combo eli ensin aamulla 11.00 polkea 35km ja klo. 15.30 juosta 10km. Saa nährä uskallanko osallistua! =D Jos joku maksaa osallistumismaksun ni kyl mä sitten! =D

Jälleen tuli uusia kavereita ja vanhoista vielä läheisempiä! Meikäläisen lorvailulle keksittiin hyötykäyttöä "lapsenvahdin" merkeissä ja samalla sain tutustua mahtavaan perheeseen ja erityisesti hienoihin ja reippaisin muksuihin! Selvisin ruotsin ylppäreistä, hienosti neljän pisteen turvin läpi! Hienoja ja ikimuistoisia reissuja; Berliini, syöte, ruottin sukulaiset ja tietysti BARCELONA ja BARCA!! <3  Niin paljon kaikkea että ei jaksa luetella! Ja tietysti Suomen matsi med. Sinba ja HJK-Barca med. isukki! Hienoja muistoja! <3

Vuosi oli rankka fyyisesti ja henkisesti, rankin ikinä! Hermoja raastavaa kuntoutusta joka ei aina oikein onnistunut. Millon oli polvi tulehtunut ja millon motivaatio hukassa. Kesällä aloitin epäsäännöllisen lenkkeilyn, voi voi sitä tuskan määrää... Joka pirun askel sattu. Nytten hiekkateillä menee ihan mukavasti, asvaltille ei pahemmin ole asiaa.  Usein tuntu että ei mistään tule mitään. Ihan sama käynkö salilla ei se mitään auta, tullee vaan kippeenmäksi. Millon vedin reenaamisen ihan överiksi. Onneksi aina on ollut joku ketä kuuntelee, neuvoo, valaa uskoa ja tärkein palauttaa maanpinnalle! Cheekkiä lainaten: Aika pitkä matka bussinpenkiltä tähän raivattiin! xD

Voin sanoa että jokainen askel yleensä on kannattanut ottaa! Hienoa katsoa vihosta (kyllä Tepi kuuntelin jälleen kultaisia neuvojasi!) kuinka salilla paina määrät ovat vaan nousseet! Puolivuotta sitten jalkaprässi 20 toista 80kg. Nyt samat 20 toista painoa tosin 130kg. Tämä yhtenä esimerkkinä. Duuni kannattaa! Kaikki kannatti! Nyt mulla on aina välillä ehjää polvea muistutta koipi!
Sanoisinko että perkeleen hieno saavutus! Enempää en toivo kuin, että tällä omalla polvella vedetään vielä mummonakin! "Et kuntouta polvea mitään joukkuetta varten! Teet sen itteäs varten!" Juuri näin! Joukkue saa aina välillä lainata sitä! ;)

Kiitos vuodesta 2014! Tervetuloa entistä parempi vuosi 2015, ja eikun ennätyksiä rikkomaanpi!